Tämä kertoo ajatuksistani kaiken. Ei minulla ole tuohon juuri mitään lisättävää...

Tulkaa kaikki kotiin, tulkaa

kaikki nuoret, lapsetkin.

Kotiin tulkaa, sijaa saatte,

vanhat harmaahapsetkin.

Kaikille nyt kutsu kuuluu

taivaan valtakunnasta.

Kutsu tää on Majesteetin,

itse taivaan Jumalan.

Kohta laskee armon päivä

yöhön mustaan, synkeään.

Silloin ei voi kutsutyötä

tehdä enää yksikään.

Nyt on sulle armon ovi

tänään vielä avoinna,

huomenna jo saatat olla

kuolon kylmän laudalla.

Elämäs on vaarallista

täällä epäuskossa

kun et tiedä, milloin täältä

tempaa pois sun kuolema.

Missä silloin, ihmislapsi

sinun sielus sijan saa

jos ei löydy nimeäsi

kirjassa, mi avataan.

Sijasi on siellä, missä

ikitulten laineet käy,

mis’ on tuska, parku,vaiva,

lohtua ei koskaan näy.

Nyt jo merkit todistaapi:

pian aika lopun saa.

Torvet soipi, tulta sataa

päälle tämän synnin maan.

Nyt jo viime säteitänsä

luopi armonaurinko.

Yö jo laskee, kiiruhtakaa

ettei tulis vahinko.

Kuka ties, jos tämä kutsu

oisi sulle viimeinen.

Kirves pantuna jo voisi

olla puusi juurehen.

Riennä siis nyt taivaan häihin,

tee, ah, tee jo parannus.

Kiiruhda jo ihmislapsi

ettei tulis paatumus.

Rakkaalleenkin voi toivoa vain parannuksen armoa.

Onko synnillä mittaa? Voiko se olla iso tai pieni synti? Kevyt tai raskas, ohut tai paksut. Voidaanko sitä mitata jollain tietyllä määreellä?

Olen ymmärtänyt, että synti on aina synti, oli sen koko mikä tahansa. Enkä nyt puhu niistä synneistä, jotka mainitaan maamme laissa. Puhun niistä arkipäivän lankeamuksista joihin me uskovaisina, mutta sielunvihollisen houkuttelemana sorrumme.

Miksi sitten eri synnit tuntuvat olevan erikokoisia? Ainakin omatunto kituu toisista synneistä enemmän kuin toisista. Tuntuu, että toiset synnit voi uskoa anteeksi seurapuheen evankeliumilla, kun taas toiset olisi tunnustettava ääneen saattomiehelle ja saada sitten vasta anteeksi.

Siinä on vain yksi ongelma. Minä en kaikkia syntejäni voi kertoa edes uskovalle ystävälle, saattomiehelle, vain yksin Jumala tietää niistä.

Silti minä haluan uskoa nekin syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Olen jo ties kuinka kauan halunnut päivittää, en vain ole pystynyt.

Enimmäkseen elämä on ihan ok, mutta sitten taas ihan kaikkea muuta. Sielunvihollinen vaanii olkapäällä tuoden tullessaan kiusauksia ja epäilyksiä.

Minulla on paljon kysymyksiä, mutta vain vähän vastauksia.

Miksi minä olen niin yksin? Miksi minulla ei ole puolisoa? Miksi, miksi, miksi...?

Minun pitäisi tyytyä Taivaan Isän tahtoon. Minun pitäisi jaksaa luottaa ja uskoa siihen, että Hän aivan varmasti suo minulle juuri sen mikä minulle kuuluu. Miksi minä sitten olen kärsimätön, välillä jopa tuskainen. Ja niin kovasti kiusausten vallassa...

Suviseurojen aikaan ja muutoinkin seuroissa minun ei ole ollenkaan vaikeaa olla uskomassa. Päinvastoin, voin paremmin kuin missään muualla. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kotona. Silloin sydämeni täyttää rauha.

Kun pääsin erään uskovaisen sukulaisen merkkipäiviä juhlimaan, minusta tuntui aivan kuin olisin taivaassa. Kun pääsen ihan oikeasti juttelemaan uskovaisten ihmisten kanssa, tunnen todella eläväni. Tunnen olevani omieni joukossa. Niitä omia on minulla vain niin kovin vähän. Minä ihan oikeasti tarvitsen uskovia läheisiä ympärilleni, mistä minä niitä voisin saada...

Rukoilen Taivaan Isältä saattomiehiä rinnalleni kulkemaan.Yksin uskominen on toisinaan NIIN kovin vaikeata..

Onneksi on armo. Ilman sitä minä olisin aivan hukassa. Armosta minäkin saan jäädä uskomaan kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Näin kauan kesti, ennen kuin vihdoin tartuin toimeen ja ryhdyin päivittämään tätä blogiani. Olen monen monta kertaa ajatellut, että nyt, tänään sen teen. Ja kuinkas sitten on käynytkään? On vain jäänyt päivittämättä, en ole saanut aikaiseksi vaikka olisin kuinka halunnut. Masennus on vienyt voiton tässäkin asiassa, ikävä kyllä. Olen pitänyt tapanani kirjoitella asioita elämästäni omiin tiedostoihini. Kirjoittaminen on ollut minulle purkautumiskeino jo monia vuosia. Nyt on kuitenkin ollut täydellinen katkos, en ole kirjoittanut mitään, mihinkään. Olen ollut täysin jumissa kirjoittamisen (-kin) suhteen.

Olen ollut myös täynnä ajatuksia, tunteita ja mietteitä, mutta mitään en ole pystynyt kirjaamaan ylös. Mielialani on vaihdellut 'syvältä suosta onneen', toki välissä on ollut sitä ns. normaaliakin elämää. Onneksi.

Minulla on ollut ongelmia terveyteni kanssa ja olen joutunut turvautumaan lääkärin apuun. On ollut hämmentävää huomata, että lääkärille vakaumukseni on ollut jonkinlainen 'ongelma' tai ehkäpä vain jokin mysteerio. On tiettyjä asioita joita en vakaumukseni vuoksi tee, eikä lääkärini ole kyennyt näitä asioita ymmärtämään.

Terveydentilastani ja tilanteeni vakavuudesta huolimatta olen muutaman kerran jopa naurahtanut lääkärin kommenteille. Ihminen, joka ei ole kokenut omakohtaista sydämen uskoa, ei tosiaankaan voi ymmärtää asiaa. Minulle on tullut välillä jopa sellainen olo, että lääkärin mielestä ongelmani on vakaumukseni! Voi hyvänen aika sentään! Kunpa löytäisin sanat, joilla voisin kertoa lääkärillenikin, että uskoni on se asia, mikä ylipäätään pitää minut elossa. Elämäni tärkein asia, johon voin luottaa ja uskoa silloinkin, kun kaikki muu ottaa koville, kun Taivaan Isä minua oikein kovasti koettelee.

Joka ikinen kerta, kun puhuja tai joku ystäväni tarjoaa minulle evankeliumia ja otan sen kiitollisena ja nöyränä vastaan, saan tunnolleni rauhan. Täysin riippumatta maailmasta tai mistään sen vaiheista.

Vaikeuksista huolimatta minä uskon. Minä haluan uskoa.

Olen viettänyt puoli päivää lueskellen blogeja. Minulla on muutamia omia suosikkeja joita seuraan aktiivisesti, mutta tänään palasin blogien osalta menneisyyteen. Kaivoin esille vanhoja suosikkejani, niitä joita seurasin vuosia sitten entisessä elämässäni.

Se oli hämmentävää. Monia vanhoja blogeja on poistunut bittiavaruuteen, mutta joitain oli vielä jäljellä. Ihmiset ovat jatkaneet elämäänsä kuka mihinkin suuntaan.

Oli ilo huomata, että monen suunta oli ollut elämässä eteenpäin, kohti parempaa. Ihmiset ovat löytäneet erilaisia keinoja selvitä vaikeista tilanteista, on syntynyt uusia ihmissuhteita ja jopa ihmisiäkin. Kodit, työpaikat ja puolisot ovat vaihtuneet, sairauksia on voitettu, työttömyydestä, alkoholismista ja yksinäisyydestä on selvitty. Uusi ja parempi elämä on alkanut monella. Tuli hyvä mieli noita tarinoita lueskellessa. 

Oli myös niitä toisenlaisia tarinoita. Tarinoita, joissa elämä on kääntynyt entistä huonompaan suuntaan. Suruja ja murheita on tullut lisää, toivottomuus on vain lisääntynyt eikä ihmisillä ole mitään tietoa paremmasta. Eikä monella enää edes halua yrittää, moni oli luovuttanut jo kauan sitten.

Se oli surullista luettavaa ja sai minut miettimään omaa elämääni. Mistä kaikesta minä olen selvinnyt ja millä keinoilla. Paljon olen minäkin käynyt läpi, valtavia menetyksiä ja suuria pettymyksiä. Monta kertaa olen joutunut aloittamaan kaiken aivan alusta.

Olen kapinoinut elämää vastaan, olen huutanut ja itkenyt, raivonnut ja rähjännyt, eikä mikään kuitenkaan muuttunut. Minä kärsin ja minulla oli paha olla. Päällisin puolin kaikki oli hyvin, mutta sisälläni oli valtaisa kaaos. Kaaos, joka vei elämästäni ilon. Kaaos, jossa oli valtaisa määrä syyllisyyttä. Kaaos, joka ei edes antanut minulle lupaa olla onnellinen.

Nyt onneksi jo tiedän, että sen kaaoksen toinen nimi on synnintunto.

Mitä voi tehdä siinä vaiheessa, kun mitään ei enää ole tehtävissä?

Kun kaikki maalliset keinot, konstit ja vaihtoehdot on käytetty loppuun, voi turvata vain Herraan.

Miksi sitä joskus onkin ihmisenä niin pieni, että kuvittelee olevan pakko jaksaa yksin? Eihän uskova ihminen ole koskaan yksin.

Jokaisena päivänä voi luottaa Taivaanisän apuun. Ei niin suurta huolta tai hätää olekaan ettei Taivaanisä auttaisi. Hän antaa aina oikean avun, ilman maailman konsteja, vain ja ainoastaan uskon kautta, armosta.

Pieni ihminen käy välillä niin kovin pohjalla elämässään, huutaa tuskaansa ja vaikeuttaan, hetken epäilee ettei Taivaanisä kuule tai välitä.

Kunnes taas huomaa, että kyllä Hän kuulee ja rakastaa, minuakin.

Ja vieläkin minulla on lupa uskoa kaikki synnit ja epäilykset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Kymmenen päivää ilman päivitystä, kirjoituksia vain omiin tiedostoihin. Minulla taisi mennä pupu pöksyyn hetkeksi..

Olen pohtinut mitä kaikkea uskallan julkaista ja mitä jää vain oman koneeni arkistoihin. En halua tulla tunnistetuksi, vaikka riski onkin olemattoman pieni. Tämähän on vain pienen pieni blogi kymmenien tuhansien muiden joukossa.

Uskalluksen lisäksi olen yrittänyt miettiä, kuinka osaisin ilmaista itseäni mahdollisimman selkeästi. Ei ole aina niin helppoa pukea ajatuksia ja tuntemuksia sanoiksi siten, että muutkin ymmärtävät mitä oikeasti haluan sanoa. Toisaalta, sivulle eksyvä satunnainen matkaaja voi aina halutessaan kysyä mitä yritän sanoa.

Olen iloisesti yllättynyt, että olen saanut kaksi kommenttiakin. Kiitos niistä molemmille kommentoijille!

Niin. Minulla on entinen elämä ja nykyinen elämä. Nykyinen elämä on nyt kun olen uskomassa. Entinen elämä on sitä vanhaa aikaa, kun elin maailmassa, epäuskokoisena, vasta etsimässä.

Olin jo aikuinen kun sain parannuksen armon. Pitkän etsikkoajan jälkeen, olinhan jo rippileiriltä odottanut niin kovin paljon. En vain kokenut, että ns. kansankirkko olisi minulle se oikea. En löytänyt sieltä sitä oikeaa, elävää uskoa. En voinut esimerkiksi uskoa, että vasta kasteessa lapsi tulee Jumalan omaksi. Kun kuitenkin jokainen ihminen on jo syntyessään Jumalan oma, Jumalan lapsi.

Taivaanisälle kiitos, että Hän johdatti lähelleni ihmisiä, joiden avulla löysin tien Jumalan lasten luokse. Tie oli pitkä ja rankka, mutta jaksoin sen kuitenkin Hänen avullaan.

Ehkäpä siksi, että se on pyörinyt mielessäni jo jonkin (lue:kauan) aikaa. Nyt vain tuli se hetki, jolloin naputus lähti käyntiin, lähes itsestään.

'Entisen elämäni' aikana olleesta blogista oli minulle paljon apuja monien tukevien ja kannustavien kommenttien kautta. Ei niin, että asiat olisivat ratkenneet sitä kautta, vaan lähinnä siten, että en kokenut olevani niin yksin.

Ehkä odotan tältä blogilta jotain samaa. Ehkä jopa odotan jonkinlaista 'viisasten kiveä' löytyväksi, en tiedä. Ehkä kommentteja muilta uskovilta, tukevia ja auttavia. Tai ehkä niitä, jotka vakuuttavat minun oleva ihan pöhkö joka tapauksessa. Oli miten oli, tätä minä jatkossa naputan aina kun siihen on aikaa ja/tai virtaa..

Kommentointi on sallittua ja jopa suotavaa, puolesta ja vastaan. Inhimillistä lienee, että odotan ymmärrystä ja hyväksyntää ensisijaisesti. Mutta olen kuitenkin varautunut myös päähän potkintaan.

Eihän kukaan ole koskaan väittänytkään, että olisi helppoa olla 'lessu' tai 'lesta'. Se nyt vain on minun elämääni, kaikkinensa.

Elän kahden maailman välissä, uskomassa ja maailmassa. Ensimmäistä haluan enemmän, mutta tuohon toiseen vain välillä eksyn. Miksi ihmeessä? Ehkä ihan vain yksinäisyyttäni..

Minulla oli joskus paljon, maailman mittapuun mukaan. Paljon jopa Taivaanisän mukaan. Mitä minulla on nyt? Asunto, pienipalkkainen työ ja kissa. Mihin se muu katosi? En minä vain tiedä.

Ihmettelen miksi olen tähän tilanteeseen joutunut. Toisaalta, en kuitenkaan ihmettele lainkaan. Tämä kaikki on Taivaanisän johdatusta, uskovan elämässä ei mitään tapahdu sattumalta, vaan kaikella on tarkoitus. Olenko minä vain ihmisenä niin heikko, että en aina jaksa ymmärtää tarkoitusta? Enkö jaksa odottaa mitään hyvää? Häpeäkseni myönnän, että en minä aina jaksa.

Pelastukseni on se, että voin uskoa kaikki synnit, epäilykset ja kiusaukset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ilman sitä uskoa minua ei ehkä olisi olemassakaan. Ehkä, siitäkään en aina voi olla varma. Toisinaan olen asioista hyvinkin varma, toisinaan on kiusaus luovuttaa. Antaa periksi pahalle, sielunviholliselle.

Mutta minä kuitenkin uskon ja minä yritän.